Vihersammakot eivät perinteisesti kuulu Suomen lajistoon, mutta kesäkuun 2008 alkupuolella Turun Ruissalon ruoikoissa liikkunut lintuharrastaja kuuli lintujen laulun seassa erikoisen äänen, jota hän ei pystynyt tunnistamaan. Yhdessä muiden lintuharrastajien kanssa ääni tunnistettiin nopeasti joksikin keskieurooppalaisetksi vihersammakoksi. Alkuvuosina lajia pidettiin yleisesti mölysammakkona, mutta vuoden 2013 lopulla julkaisiin jyväskyläläisten ja turkulaisten biologien tutkimus, jossa Turun seudulta todettiin ulkonäköön perustuviin tuntomerkkeihin perustuen löytyvän kahta vihersammakkolajia. Valtaosa sammakoista oli määritetty ruokasammakoiksi (Pelophylax kl. esculentus), mutta Kaarinasta oli löytynyt myös yksittäinen pikkuvihersammakon (Pelophylax lessonae) esiintymä.
Kaarinasta löydetyt pikkuvihersammakot kuuluvat tutkijoiden mukaan lajin pohjoismaiseen muotoon, jonka edustajia tavataan ainoastaan Ruotsissa ja Norjassa. Ruotsissa muodon luontaisia esiintymiä on Kaarinan korkeudella lahden toisella puolella, joten tutkijat pitivät mahdollisena, että laji olisi levinnyt Suomeen omin voimineen Turun saariston kautta. Mikäli tästä on kyse, tulisi pikkuvihersammakot Suomessakin julistaa rauhoitetuiksi ja (äärimmäisen) uhanalaisiksi. Kaarinan pikkuvihersammakot ovat lajin hyvin ruskeaa muotoa.
Ruokasammakoiden tutkijat uskovat olevan keskieurooppalaista alkuperää, eli ihmisen mukana Turkuun ja siitä eteenpäin levinnut vieraslaji. Niiden täsmällinen alkuperä on edelleen selvitettävänä oleva arvoitus. Alkuperäinen havaintopaikka Ruissalossa sijaitsee Turun sataman läheisyydessä, joten otukset ovat voineet hyvin kulkeutua merenlahteen laivojen mukana. Ruokasammakoista Suomessa löytyy sekä vihreämpiä, että ruskeampia yksilöitä.
Vahvistettavasti määritettyä 2000-luvulla tehtyä mölysammakkohavaintoa (Pelophylax ridibundus) tutkijat eivät pystyneet Suomesta vahvistamaan, vaikka mölysammakosta kertovia havaintoja ilmaantuu nettiin säännöllisesti. Viimeksi kesällä 2013 Helsingissä kuvattiin video, jolla kuvaajan mukaan äänteli mölysammakko. 1900-luvun alkupuolella mölysammakoita kuitenkin ilmeisesti asui pääkaupunkiseudun merenrantaruovikoissa, joten ei havainto nykyaikanakaan mahdoton olisi.
Ulkonäkö ja koko
Vihersammakot ovat pitkäraajaisia, terävä- ja pitkäkuonoisia sammakoita, joiden silmät ovat kohtalaisen korkealla päälaella. Selkäpuolen väritys voi vaihdella erilaisten vihreän ja ruskeiden välillä, ja kuviointikin voi olla moninainen juovista aina läiskiin saakka. Suomessa tavattavat ruokasammakot ovat väritykseltään vaihtelevia: osa on ruskeita, osa kirkkaankin vihreitä. Pikkuvihersammakkomme ovat selkäpuolelta ruskeita tai jopa tummia, ja niissä on oliivin vihreää ainoastaan pään sivuilla ja kyljissä. Kaikkien lajien selässä voi kulkea vaalea juova ja niiden vatsapuoli on vaalea. Takajalat ovat pitkät ja voimakkaat, ja niissä olevat räpylät suuret.
Suurimmat eurooppalaiset vihersammakot, mölysammakot voivat saavuttaa jopa yli 15 cm ruumiin pituuden. Turun seudulla tavattavat ruokasammakot tuntuvat jäävän 8-9 cm, ja pikkuvihersammakot 5-6 cm mittaisiksi.
Perinteiset kotimaiset sammakko ja viitasammakko kuuluvat ns. ruskosammakoihin, ja ne ovat pääasiassa ruskean sävyisiä. Vihersammakot voivat olla, nimensä mukaisesti vihertäviä, mutta joukossa on myös ruskeita yksilöitä, joista vihreyttä ei löydy etsimälläkään. Ja toisaalta myös ruskosammakot voivat joissakin tilanteissa olla vihertävän sävyisiä. Näin ollen pelkkä väri ei riitä erottamaan rusko- ja vihersammakoita toisistaan.
Parhaat tuntomerkit sammakkoryhmien välillä ovat eläinten päässä. Vihersammakoiden silmät ovat korkeammalla päälaella kuin ruskosammakoiden. Toisin sanoen suoraan ylhäältä päin katsottaessa vihersammakon silmät ovat kohtalaisen lähellä toisiaan. Ruskosammakoiden silmien väli on ylhäältä katsoen suurempi. Vihersammakoiden korva on selkeästi näkyvillä pyöreänä alueena, joka sijaitsee silmästä himpun alas- ja taaksepäin. Ruskosammakoilla on aivan samalainen pyöreä korva, mutta se paljon heikommin erotettavissa. Osasyynä heikkoon erottuvuuteen on tumma ”naamio”, joka alkaa kuonon päästä, kulkee silmän yli, ja silmän jälkeen usein levenee leveäksi tummaksi alueeksi pään sivulle. Vihersammakoillakin voi kuonosta silmään, ja siitä taaksepäin kulkea tummempi juova, mutta se ei levene samanlaiseksi koko pään sivun peittäväksi alueeksi, kuten ruskosammakoilla.
Ääntely
Kaikkien vihersammakoiden ääntely muistuttaa aavemaista naurua. Se on tyypillistä äänekästä, moninaista raakuntaa ja kaakatusta, mutta vihersammakkoista voi lähteä monenlaisia muitakin ääniä. Mölysammakot voivat äännellä läpi kesän ja myös päiväsaikaan, mutta voimakkainta kurnutus on alkukesästä. Vihersammakot elävät usein laumoina, jolloin koko lauma voi äännellä yhtenä suurena kuorona.
Kuuntele ääninäyte
Levinneisyys
Alkuperäinen ruokasammakoiden havaintopaikka Turussa vuodelta 2008 on Ruissalossa, lähellä luonto/opastuskeskus Tammenterhoa. Ensihavainnon jälkeen vihersammakoita alettiin löytää myös hiekkakuopista ja muista lampipaikoista ympäri Turkua, ja nopeasti havainnot levisivät myös Turun kaupungin rajojen ulkopuolelle. Havaintoja on tullut jo Porin pohjoispuolelta ja eteläisimmät Paimion eteläpuolelta. Idässä laji on levinnyt Marttilan tasolle.
Pikkuvihersammakot löydettiin Kaarinasta, ja kyseinen lampi on toistaiseksi ainoa tunnettu lajin elinalue Suomessa.
Vihersammakoita tavattiin Suomessa myös 1900-luvulla, jolloin lajina mitä ilmeisimmin oli mölysammakko. Tällöin niitä tavattiin Helsingin Vanhankapunginlahdessa ja Saunalahdesa, sekä Porvoossa, erityisesti Porvoo joen suistossa Ruskiksella. Tuo kanta levisi alueille tiettävästi alunperin ihmisen mukana, ja ihmistoiminta sen ilmeisesti myös tuhosi vuoteen 1960 mennessä.
Luontaisesti vihersammakoihin kuuluvia lajeja tavataan lähes kaikkialla Keski- ja Etelä-Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Afrikan pohjoisissa osissa. Suomea lähimmät luontaiset kannat ovat Virossa ja Eteläisessä Ruotsissa.
Haitallinen vieraslajiko?
Suomen herpetologisen yhdistyksen alaisuudessa toimiva Hietasisilisko-työryhmä pyrkii tuomaan esiin vieraslajilistalta löytyviä epäkohtia Maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa toimivalle Vieraslajiasioiden toimikunnalle. Työryhmän fokus on suunnattu erityisesti pikkuvihersammakkoon (Pelophylax lessonae), sekä hietasisiliskoon (Lacerta agilis), sillä ne ovat pysyneet sitkeästi vieraslajilistalla aikaisemmista huomautuksista huolimatta. Pikkuvihersammako on pioneerilaji, jonka alkuperä ja luontainen leviämisreitti on tiedossa. Molemmat lajit ovat muualla EU-alueella IV-direktiivilajistoon kuuluvia erityssuojelua kaipaavia lajeja – Suomessa ne on asetettu haitallisiksi vieraslajeiksi.
Pikkuvihersammakon alkuperästä löytyy tutkimustietoa, joka osoittaa, että lajin esiintymät voisivat olla reliikkejä populaatioita Suomen maaperällä. Silti laji on listattu vieraslajilistaukseen hatarin perustein ja näytöin. Myös muiden listattuna olevien sammakkoeläinten alkuperätutkimukset puuttuvat, ja hallintasuunnitelman haittaperustelut ovat osittain spekulatiivisia ja vailla näyttöjä.
Pikkuvihersammakko on EU:n luontodirektiivin IV-liitteeseen listattu erityissuojelua vaativia laji kuten hietasisiliskokin. Suomen pikkuvihersammakoiden on jo vuonna 2013 ulkoisten tuntomerkkien perusteella arveltu olevan uhanalaista pohjoista kantaa. Vuonna 2018 julkaistut tutkimustulokset vahvistavat tämän oletuksen. Suomen pikkuvihersammakoiden on DNA- tutkimusten perusteella todettu olevan geneettisesti yhteneväisiä Ruotsin Upplannin rannikon reliktin populaation kanssa. Tämä tukee vahvasti sitä, että Suomen pikkuvihersammakkopopulaatiot ovat joko reliktejä alkuperäispopulaatioita tai Upplannin rannikolta Suomen puolelle levinneitä.
Lajin luontaiselle leviämiselle Upplannista Lounais-Suomeen ei ole maantieteellistä estettä. Pikkuvihersammakko on ekologialtaan pioneerilaji, ja sietää hyvin murtovettä. Laji kolonisoi varsin helposti pieniä ja karujakin Itämeren saaria ja luotoja. Upplannin ulkosaaristossa lajia tavataan kaukaisillakin luodoilla, joilla se kutee kalliolammikoissa. Lähimpänä Suomea olevat luodot, joilta pikkuvihersammakkohavaintoja on raportoitu ovat Norrsten ja Understen. Norrsten on noin 15 km:n ja Understen 12 km:n päässä Märket-luodosta, jossa kulkee Suomen ja Ruotsin raja. Tästä taas jatkuu yhtenäinen saaristo Lounais-Suomeen asti, mistä populaatioita on nyt löydetty. Upplannin esiintymän perusteella lajin mahdollista esiintymistä Ahvenanmaalla ja leviämistä saaristoa pitkin Lounais-Suomeen on tosin spekuloitu jo vuosikymmeniä sitten. Mahdollisten reliktien populaatioiden olemassaoloa
Suomessa tukee englantilainen tutkimus, jonka mukaan laji olisi jääkauden jälkeen levinnyt Skandinaviaan Itämeren rantoja pitkin idästä käsin, siis Suomen kautta. Tämän mukaan laji olisi epäilemättä elänyt Suomessa jääkauden jälkeisellä lämpökaudella. Pikkuvihersammakkopopulaatiot saattavat helposti
jäädä ihmisiltä huomaamatta. Laji on vihersammakoksi varsin piilotteleva ja hiljainen, ja se on ulkonäön perusteella hyvin helposti sekoitettavissa viitasammakkoon tai tavalliseen sammakkoon. Upplannin melko suuri populaatio tuli tieteelle tunnetuksi vasta vuonna 1948, ja Etelä-Norjassa elävä relikti populaatio löydettiin vielä niinkin myöhään kuin 1986. Englannissa taas vierasperäisenä pidetyn populaation annettiin rauhassa kuolla sukupuuttoon, ennen kuin DNA-tutkimusten myötä selvisi, että se olikin ollut alkuperäinen.
Elinympäristö
Vihersammakot elävät valtaosan elämästään veden välittömässä läheisyydessä. Vesi jota vihersammakot hyödyntävät voi olla lampi, joki, oja, tai melkein mikä tahansa vesialue, joka on niin syvä että sen pohjaan voi sukeltaa. Vesi voi olla metsän tai niityn laidalla, kaupungin puistossa tai melkein missä tahansa muuallakin. Vihersammakot eivät ole erityisen nirsoja elinympäristönsä suhteen, kunhan perusasiat: vesi, ruoka ja piiloutumismahdollisuus on saatavilla. Suomessa useimmat elinlammet ovat hiekkakuopissa tai muissa ihmisen kaivamissa lampareissa.
Elintavat
Vihersammakot elävät veden välittömässä läheisyydessä, tai veden pinnalla kelluskellen, usein suurina joukkoina. Tyypillisimmillään ne piilottelevat rantakasvuston seassa, sellaisella etäisyydellä rantaviivasta, että ne pääsevät muutamalla pitkällä loikalla pakenemaan veteen ja sukeltamaan turvaan veden pohjaan, usein pohjamudan sekaan. Vihersammakoiden takajalat ovat pitkät ja voimakkaat, joten ne pystyvät loikkimaan hyvinkin pitkiä matkoja kerrallaan. Jalkojen suuret räpylät antavat niille suuren nopeuden myös veden alla liikuttaessa.
Muista sammakoistamme poiketen vihersammakot ovat aktiivisia myös päiväsaikaan. Suurin aktiviteetin aika ajoittuu kuitenkin ilmeisesti voimakkaimmin illan ja aamun hämärään.
Kuten muutkin sammakkoeläimet, aikuiset vihersammakot syövät erilaisia pieniä selkärangattomia, kuten hyönteisiä, hämähäkkejä, kastematoja ja etanoita. Ne pyydystävät pienet saaliit muutaman sentin mittaisen tahmean kielensä avulla, ja isommat ötökät suoraan suuhunsa poimimalla. Sammakon toukat syövät vedessä kasvavaa kasviperäistä ravintoa.
Lisääntyminen, kasvu ja ikä
Vihersammakoiden lisääntymisestä Suomessa ei tiedetä kovinkaan paljoa. Kutu tuntuu alkavan toukokuun aikana. Kutu on samanlaisissa ryppäissä kuin sammakolla ja viitasammakolla. Vihersammakoiden kuturyppäät kelluvat veden pinnalla, usein vesikasvien seassa. Toukat käyvät läpi muodonvaihdoksen elo-syyskuun mittaan. Alkusyksystä nuorten sammakoiden välillä on suuria kokoeroja, johtuen mahdollisesti eri lajien tai populaatioiden välisistä eroista, tai siitä että osa muodonvaihdoksen läpikäyneistä toukista on talvehtinut jo yhden talven toukkana, ja ovat siksi vanhempia ja suurempia kuin saman vuoden poikaset. Talvehtimisesta toukkana ei kuitenkaan ole todisteita, vaan se on ainoastaan esitetty teoria.